On joka päivä. Koulussa kysyttiin kuinka moni meistä kirjoittaa omaa blogia. Viittasin tietysti. En tiedä paistoiko huono omatunto ja syyllisyydentunne naamataulustani niin hyvin lävitse, sillä kysymystä jatkettiin vielä lisäyksellä enemmän kuin kerran viikossa. Taisin siinä yskiä hihaani vastauksen kerran jos sitäkään.
Onkohan olemassa kaksoistutkintoa toimittaja-taikureiksi haluaville? Jakautuisin niin mielelläni moneen paikkaan yhtä aikaa. Yksi minä aamuluentoja varten ja toinen minä kirjottamaan yötä myöten, ja päivittäin tehtäväksi annettuja uutisjuttuja niinkin herkullisista aiheista kuin poliittinen lehdistötuki tai aikakauslehdistössä mainosmarkkinoiden kehitys 2000-luvulla. Kolmas minä raataisi vielä niska limassa sen vähäisenkin leivän pöytään.
Kun neljäs minä on saanut viimeinkin harvinaisuuksiin muodostuneen mahdollisuuden viettää ansaitsemaansa vapaa-aikaa, on se jaettava silloin vähintään yhtä moneen osaan taikurikeinoin kuin kloonattu versionikin. Ystäviä sinne, perhettä tuonne ja satunnaisia urheilusuorituksia… jonnekin muualle. Samaan soppaan sekoitan myös muutaman ihanan lukijan, jotka jatkuvasta mussutuksestani huolimatta jaksavat edelleen pitää lipun korkealla puoli tangossa. X.
Huomenna koulun puolelta luvassa ministeriövierailua, jossa haastattelemme harjoitusmielessä herra iso herroja mahdollisesta ydinvoimala räjähdyksestä. Pitäisi osata tärkeillä ja kysyä oikeanlaisia kysymyksiä ympäristöä ja kansaa uhkaavasta säteilyvaarasta… Vielä kaksi viikkoa sitten koulupäivämme sujui Suomenlinnassa toisiimme tutustuessa, sekä ihka ensimmäisen henkilöhaastattelumme parissa, jonka kaikki halukkaat pääsevät lukemaan täältä.
2
paju senki ovela salakuvaaja! :–)
ähähä! siellä on uus jo 😉