Äiti pakotti mut tänään baby top modelin pallille. Nauroin kostoksi joka kerta ainoastaan kameran ollessa suljettuna. Kaipa mä kökötin siinä maassa sadan otoksen verran. Tällöin mikäkin pikkukivi tai ruohonkorsi suussa. Sai ne pienen hymynhäivähdyksen linssille tallennettua. Saa luvan kelvata äidin valokuvakehyksiin. Ada, 7kk.
Eilistä hyvin jänskää kuvamateriaalia olloshyvät. Kävin vähän päivittelemässä kuontaloani, jonka jälkeen tilini hehkui jo punaista. Mitä teki hän? Törmäsi ihaniin kesäkuteisiin ja tuhlasi saldonsa lähes miinuksen puolelle. Seuraava tilipäivä kuun puolessa välissä, hyvä mä. Have a nice day ya’ll.
Nimeni on Paju. Olen alkoholisti. Jekkupullo kuuluu parhaisiin ystäviini. No ei ehkä kuitenkaan. Tässä niitä parhaimpia naisia. Paljon onnea ihanalle Annille. Puzui.
Näin sen kuuluisi mennä. Aamuinen kuva kuumasta kaakaosta kermavaahdolla on kuitenkin vain pelkkää kusetusta. Sen sijaan nautiskelin tässä juuri kupposen höyryävää finrexiniä avec nenäliinat. Yö ilman peittoa ja tyynyä tuntui kuin retkeltä taivasalla, mitä nyt siinä sivussa se oma katto pään päällä… Asenna turvalukko oveen pikkusiskosi varalta – check.
On välillä ihan ok näyttää yksinäisissä olosuhteissa tältä… Bonusta siitä jos tila on pieni ja suljettu, varmuudelta pehmustettu ja mielellään myös äänieristetty ulkopuolisten kaikeksi parhaaksi. Täysin päinvastaisesti ei ole mielestäni mitenkään ok, että palokunta pärähtää puolilta öin kerrostaloosi ja pakottaa sinut ulos asunnostasi tämän näköisenä – kameran kuvatessa aktiivisesti tilannetta. Olisivat voineet ilmoittaa mahdollisesta yllätysvierailustaan ensin hyvissä ajoin, niin olisin ehtinyt laittautua ja vaihtaa pieruverkkarit jalastani kuvaussessioita varten… Jos siis satutte näkemään joskus TV5:llä näinkin kauniiksi tälläytyneen neidin, kyseessä ei ole luultavasti kaikkien rakastama Me hirviöt, vaan ohjelmaformaatti Pelastajat.
Pitkäperjantai kului neljän seinän sisällä pientä kevätlenssua hoidellessa. Pää täynnä räkää, korvissa humisee ja otta kuuma ku kaakeli. Ei siis mitenkään ristiinnaulittua parempi fiilis… Ahmittuani ensin irtokarkkeja lapsuuden kuuluisiin synttäriähkyihin asti leffamaratonin yhteydessä, kortistelin kotokoloni pääsiäiskuntoon. Narsissit ovat alkukevään juttu. Niiden helppous on tietysti pelkkää plussaa kyseiselle antiviherpeukalolle joka ei kasvien henkiinjäämisoppaaseen ole juurikaan viitsinyt perehtyä, sillä ne pärjäävät hyvin niukalla kastelulla. Erottelet vain kukkasipulit toisistaan ja asettelet ne esteettisesti vaikkapa ainoisiin juomalaseihin mitä talostasi löydät… Edellisten kirskikanoksien tilalle piti jo hankkia uutta risua. Puuvartisille kuumaa vettä… siis juuri päinvastoin kuin olin ensin ajatellut. Tulppaanien seuraksi pajunkissoja Paju kissalle fo shooo! Meow.
Viikonlopun jälkeinen morkkis. Ei itseni, vaan koko kansamme ja maamme puolesta. Tunnen itseni usein hyvin epäsuomalaiseksi. Kuullessani tarinoita pohjolan perukoilla elävästä, sivistymättömästä heimoyhteisöstä ulkopuolisten silmin, ei voi muuta kuin myöntyä nöyrässä hiljaisuudessa karulle todellisuudelle ja hävetä silmät päästään.
Miten itse myisit suomalaisuutta henkilölle joka ei ole koskaan astunut jalallakaan kylmälle ja pimeälle pallonpuoliskolle? Voisihan sitä yrittää mussuttaa jotain luonnosta ja nokiasta kirkkain sinisin silmin ja jättää ihan vain vahingossa mainitsematta asioita pintaa syvemmältä. Totuus käy kuitenkin ilmi siinä vaiheessa kun sen on itse nähnyt ja kokenut. Tällöin luultavasti kaikille tänne eksyneille ulkomaalaisille tuttu kulttuurishokki on paikallaan. Espanjalaisen herrasmiehen ladatessa faktaa suustaan, en edes kokenut velvollisuudentunnetta puolustautua maatamme ja kansaamme kohtaan, mutta tein sen silti niin hyvin kuin valehtelematta osasin.
Allekirjoitin täysin huonot käytöstapamme, mutta lisäsin pienen ja kaiken kattavan faktan perään. Olemme luolamiehiä, vastikään puusta pudonnut apinalauma, joka valmisti tulenkin vielä kahta kivenmurikkaa yhteen hakkaamalla, samaan aikaan kun muualla euroopassa käytettiin jo huoletta tulitikkuja. Olemme aina kulkeneet valovuoden jäljessä muista ja valitettavasti myös jääneet sinne. Ja miksi näin? Koska muustakaan emme tiedä, eikä paremmasta ole ollut väliä. Tässä vaiheessa ei tarvitse peruuttaa kun vaivaiset 100 vuotta taaksepäin, jos edes sitäkään. Ei ollut televisiota, internetistä puhumattakaan. Matkustaminenkin oli vain suurelle osaa pelkkää märkää päiväunta. Mistä olisimme siis edes voineet saada uusia vaikutteita synkeään kulttuuriimme? Maapallon pienentyminen median vaikutuksesta on tapahtunut vasta lyhyen aikavälin sisällä, emmekä me ole kaiken perässä pysyneet.
Silti totuuden kuuleminen toisen suusta suututtaa aina. Ne joilla on ollut mahdollisuus nähdä maailmaa pienestä pitäen, tietävät kyllä mitä tarkoitan. Muutama viikko sitten ei tarvinnut kuin näyttää hieman eksyneeltä kartta kourassa, niin ihmiset juoksivat kadun toiselta puolelta sinua auttamaan. Sellaisessa tilanteessa suomalainen ei edes välttämättä tiedä miten reagoida. Sitä mennään heti kipsiin ja ruvetaan sönköttämään paska jäykkänä huonolla englanninkielellä ”i don’t need help” tai muuta vastaavaa. Espanjalainen kertoi nähneensä muutama päivä sitten erään rouvan kaatuvan pahasti helsingin rautatientorilla ja juoksi välittömästi kysymään onko kaikki kunnossa. Vastaukseksi hän sai liutan kirosanoja viinanhajuisella hengityksellä korostettuna.
On kuitenkin hyvin kummallista miten puolen vuoden kestävän pimeyden jälkeen heräämme kuin uudesti syntyneinä. Vielä viikko sitten kaikki näytti täysin erilaiselta – myös espanjalaisen silmin. Masentuneen kansan kasvoilla näkyy hymyä. Ja tästä kaikesta saamme kiittää valoa ja aurinkoa. Kuinka helppoa olisikaan pistää kaikki ainoastaan suomineitomme olinpaikan piikkiin, nimittäin paskapuhetta sekään ei ole. Espanjalaisen sanoin: kuka ylipäänsä päätti asettua tänne ensimmäisenä ja pitää sitä jopa hyvänä ajatuksena? Olemme hullu kansa, jos ei kaikille ole tullut jo ennestään selväksi.
Omg. Olisikohan nyt jo korkein aika valoittaa hieman maaliskuisesta nykin matkastamme? Maybe baby. Tässä teille muutama kuva reissun ensimmäisestä päivästä, jonka toisen puoliskon vietimme koneessa ja illan viimeiset pari tuntia hotellihuoneessa puolikuolleina. Ehkä pienoinen note to self… Matka telluksen toiselle puolen on jo luultavasti ihan tarpeeksi koetteleva unirytmillesi ilman edellisen päivän rientoja aamu viiteen saakka, runsaan kahden tunnin kestäviä yöunia, sekä 10 minuutin hätäpakkailuja ennen lentokentälle siirtymistä. Toisaalta 6613 kilometrin pituisen ja reilun kahdeksan tunnin kestävän lentomatkan ei olisi voinut viettää paremminkaan. En ole ehkä koskaan nukkunut yläilmoissa yhtä makoisasti, kuolan valuessa huoletta norona poskelleni. Toivottavasti samassa lentokoneessa lentänyt itse herra Herold ei kuitenkaan pannut samaa asiaa merkille. Toisaalta, sama vaikka olisikin. Oli onni että miehen lisäksi kokonainen Ego mahtui koneeseen. Tietysti muutamien lisäpaikkarivijärjestelyiden myötä. Perillä tunnin metrosekoilujen jälkeen luovutimme ja hyppäsimme matkalaukkuinemme yellow cabiin kohti East Broadwayta. Chinatownin kupeessa sijaitsevasta Hotel 91 läheisyydestä nappasimme lopulta take awayt kainaloomme ja sammuimme lopulta kuin nalli kallioon niitä mussuttaessamme. Day one iz gone!