”Onneksi olkoon! Miltä nyt tuntuu olla naimisissa?”
Kysymys yllättää vieläkin, vaikka häistä on jo useampi kuukausi aikaa. Naurahdan hieman hölmistyneenä ja yritän etsiä tunteitani kuvaavia sanoja: kiitollinen? turvallinen? vakaa?
Booooring.
Käännyn Googlen puoleen ja yritän selvittää, miltä naimisissa olemisen kuuluisi tuntua. Klikkaan itseni vauva.fi:n keskustelupalstalle, jossa konkarit jakavat kokemuksiaan avioliitosta ja hymähdän ääneen.
No eihän se miltään tunnu.
t. 25 vuotta naimisissa
Olen aina hieman ihmetellyt tuota urheilutoimittajamaista kysymystä, johon olen vastannut luultavasti yhtä epämääräisesti siitä lähtien, kun palasin kotiin ihka ensimmäisen koulupäivän jälkeen. Jälkeenpäin tunteita osaa ehkä puida sanoiksi paremmin, kuin sillä autuaalla hetkellä, jolloin valkolakki painetaan päähän, tai tieto uudesta työpaikasta ulkomailla kilahtaa korviin. Niihin hetkiin on mahtunut laaja skaala erilaisia tunteita; pelonsekaisia ”no mitäs nyt sitten” -fiiliksiä ja tietysti aivan järkyttävän suurta onnea, joka näyttäytyy ulospäin korviin saakka ulottuvana hymynä.
Samanlaisia tunteita kävin läpi myös heinäkuisena hääpäivänä. Alttarille astellessa tuntui siltä, kuin olisin itse ollut vieraana jonkun juhlissa ja heitellyt kuivattua laventelia vastanaineiden päälle. Vieläkään en ole ihan varma, seisoiko vihkijän edessä minä vai naapurin Leena – niin omituiselta ja epätodelliselta se tuntui.
Itse naimisissa oleminen tuntuu neljän kuukauden kokemuksen jälkeen ihan yhtä onnelliselta, ihanalta, v-mäiseltä ja vaikealta kuin parisuhteessa ollessakin – ainoana erona on lupaus toisillemme siitä, että nyt ollaan eikä meinata. En miettinyt maistraattia varatessa tai häävalssia valitessa, että nyt parisuhteestamme tulisi entistä eheämpi ja lujempi, tai että nyt se jokin loksahtaisi vihdoinkin paikoilleen. En ajatellut sen muuttavan meitä oikeastaan mitenkään.
Jos totta puhutaan, emme miettineet etukäteen, miltä avioelämä saattaisi yhdessä edes tuntua. Kaikenlainen spekulaatio siitä mitä saattaisi tapahtua, jos elämä avioliitossa ei yrityksestä huolimatta maistuisikaan, oli meidän mielestä turhaa. Sanoimme toisillemme tahdon vain ja ainoastaan siksi, että se tuntui molempien mielestä oikealta ja hyvältä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se tuntuisi välttämättä oikealta ja hyvältä hamaan hautaan saakka, vaikka siihen tietysti pyritäänkin.
Niin että tässä sitä nyt juostaan käsikkäin tiellä, joka on tietyllä tapaa molemmille ihan uusi ja ihmeellinen, ja toisaalta taas täysin tuttu ja turvallinen – ja sehän tässä kaikkein siisteintä onkin.
Photos // Timo Soasepp
