Yritin hakea jotain sanaa, mikä kuvaisi hyvin tätä koko kevään jatkunutta olotilaa ja hymähdin ääneen, kun keksin sille kokonaan oman diagnoosin; Tyhjän ruudun oireyhtymä. Tiedättehän? Se tunne, kun on sata asiaa mielen päällä ja johonkin pitäisi vaan yrittää tarttua, mutta kursori sen kuin vaan pomppii tyhjällä ruudulla ja vittuilee takaisin.
Toiset toimii pienessä kiireessä tehokkaammin ja kokevat lievän stressin toisinaan jopa tervetulleeksi. Itsehän kuulun siihen jengiin, joka suorastaan lamaantuu lähestyvistä deadlineista ja päätyy mielummin peiton alle vahtaamaan Temppareita.
Stressistä ja sen hallinnasta puhutaan nykyään paljon – ja hyvä niin, sillä työuupumus tuntuu vakiintuneen jo jonkinlaiseksi kansantaudiksi. Kun luin Idan jutun aiheesta, jäin hetkeksi miettimään omaa jaksamistani. Huomasin, etten suinkaan pyrkinyt esimerkiksi miettimään konkreettisia ratkaisuja oman hyvinvointini edistämiseksi, vaan havahduin lähinnä vertailemasta omaa stressiäni muiden stressiin.
Reilu vuosi sitten yrittäjäksi ryhdyttyäni en osannut ihan ajatella, millaisia kamppailuja tulen itseni kanssa toisinaan käymään sen vuoksi, etten tee tarpeeksi. Tai niin ainakin kuvittelen. Vaikka nykyään burn outin merkeistä varoitellaan, katsotaan stressin ja kiireen olevan myös merkki kovasta työstä. Auta armias, jos et olekaan painanut unelmiesi eteen vuosi tolkulla töitä ja ansainnut mainetta ja kunniaa kyyneliä ja verta vuodattaen, tai takonut sitä rautaa silloin, kun se oli vielä kuumaa, perkele!
Toiselle kiire tarkoittaa töiden ja opiskelun yhteensovittamista keskenään ja toiselle kahden lapsen yksinhuoltajuutta. Toiselle kalenterin täyttyminen ei tuota minkäänlaista ongelmaa, kun taas toiselle voi samassa tilanteessa olla vaikeaa pitää ohjia käsissä. Onkin ehdottoman tärkeää tuntea itsensä ja oman kaikkivoipaisuutensa, sillä kukaan muu ei välttämättä huomaa, jos sinä et jaksa.
Mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin joskus Tempparit vaan vie voiton.
