Kuvassa heilun minä. Pää pilvissä haaveillen, valmiina hyppäämään sinne minne nenä näyttää. Ylioppilaskirjoituksistani on aikaa jo kolme vuotta, eikä päämäärä näy vieläkään horisontissa. Ei edes vilaukselta.
Olen vuosittain keksinyt ainakin yhden ammatin, joksi voisin kouluttautua tällä kertaa ihan oikeasti. Kosmetologi, kampaaja, maskeeraaja, sisustussuunnittelija, floristi, toimittaja. Lista on loputon, mutta jokin pistää jarrut pohjaan. Nimittäin opiskelu. Viimeisimmän yrityksen jälkeen paloin loppuun kahdessa kuukaudessa. Stressasin jatkuvasta työmäärästä ja itkin joka yö itseni uneen, jos sellaista ylipäänsä edes sain. Hain kouluun, koska rakastin kirjoittamista. Lopetin koulun, koska sain migreenin joka kerta edes ajatellessani sitä.
Mietin yhä suurinta syytä opiskelujeni tyssäämiseen. Matka lehtitoimittajaksi oli lyhyt, mutta kivinen. Kysyn usein itseltäni, kadunko lopullista päätöstäni. Yhä uudelleen tulen kuitenkin samaan tulokseen: Päinvastoin. Olen tyytyväinen että sentään yritin. Kokeilemalla sekin selvisi. Puh pah pelistä pois.
Silti sama oravanpyörä jatkuu. Poden huonoa omaatuntoa ajatellessani ahkeria ystäviäni aamusta iltaan kirjastossa, päntäten pelkästään pääsykokeisiin, kun itselläni ei ole pysynyt kirja kädessä enää yläasteen. Siskoni minut hyvin tuntien kysyikin, onko minusta edes siihen? Nyt yhtä kokemusta viisaampana tarkastelen asiaa uudesta näkökulmasta katsottuna. Mitä jos minua ei olekaan luotu nenä kirjassa kiinni istuen? Tekeekö se minusta loppujen lopuksi yhtään sen tyhmempää?
Se tulee, kun on tullakseen. Silti välivaiheet tuntuvat turhauttavilta. Mutta toisaalta ne ovat myös mieltä kypsentäviä.
7
KIITOS TÄSTÄ SUPER! <3
ois paljon helpompaa jos ees tietäis mitä haluis tehä… ei mulla oo hajuukaan. no ehkä joskus sitte..
Haastoin sut, ni ei tuu tylsää:
http://allthelovesofmylife.blogspot.com/2012/04/faktat.html
oon tosta kokeilemisesta ihan samaa mieltä! parempi oikeesti kokeilla jotain, kun vaan aatella ja sitä kautta päätyä siihen, et joo, ei musta varmaan……. ootpa ees yrittäny, ja sit oikeesti voinu todeta, et ei jaksa tai kiinnosta tai mitä tahansa.
ja musta se on ihan ok et kaikki ei halua lukea! mä oon aina ollu sellanen, että mä TYKKÄÄN lukea. ja nyt yliopistollakin paljon mielummin käyn kirjatenteissä ja pänttään yksin kun istun luennoilla. mut toisaalt kadehdin sellasia jotka sit mielummin tekee jotain paljon sosiaalisempaa ja käytännöllisempää 😀 tavallaan se vaikuttaa paljon mielenkiintosemmalta….! eli ei se musta oo yhtään väärin.
http://fortheloveoftyping.blogspot.com
Mia: Se on hyvä että tykkää lukea! Niin mäkin, mutta vaan jotain muuta kuin opiskelukirjoja. 😉 No ei, en mä rajaa sitä vaihtoehtoa vielä kokonaan pois, koska tiedän musta olevan siihen jos aihe on vaan mielenkiintoinen ja mulle oikea. Mutta nyt en vaan tiedä mikä se voisi olla. Mutta esimerkiksi noita mun punnitsemia vaihtoehtojakin yhdistää luovuus – ja siinä tiedän ainakin olevani hyvä.
Mä kun vaan tykkään suoraan ryhtyä itse hommiin, enkä ensin kärvistellä väärässä koulussa neljää vuotta, josta en välttämättä edes pidä. Sosiaalisuus on myös yksi mun taitolajeista (jos ynnätään siihen myös oikea ympäristö, eikä esim huoltoasema… :-D) ja voisin hyödyntää sitä myös jotenkin. Siksi esim. kahvilan perustaminen on pyörinyt mun takaraivoissa nyt jonkun aikaa 🙂 We will see!
Mikaela: Kiitos haasteesta!
Noosu: Sanoppa muuta.
Anonyymi: <3
Paju! I Feel you. Äitihän tossa mulle yksi päivä pitkän keskustelumme päätteeks totesti: "Ihan rehellisesti sanottuna Heidi, sä et kyllä taida olla yhtään opiskelijatyyppiä." Oon miettiny tota jälkeen päin ja tosiaan, tulee kun se on tullakseen. Mihin meillä loppujen lopuks on tässä vaiheessakaan vielä kiire? Mä en oo katunu päivääkään mun päätöstä!
Heidi! Sinäpä sen sanoit 🙂 Ja on hyvä että lähimmäiset sanoo sen ensin, jos ei itse sitä ymmärrä tai halua edes ymmärtää. Ne kuitenkin tuntee meidät parhaiten ja tietää mikä on myös meille parasta. Ei ressata!