Mut onnex on kivoi tyttöi.
Mä tiiän et haluisit ajatella ettei sun oma kakka haise
Mut nojaa vähän lähemmäs
Niin huomaat et ruusut tuoksuu oikeesti kakalle-ee-ee
Ruusut tuoksuu oikeesti kakalle-ee-ee
Etkö tiedä mikä on kundisi rakkauskieli? Ei hätää! Ethicalbella kertoo kuinka sinustakin voi tulla unelmien tyttöystävä!
Turhaan sitä mitään selittelemään. Korjatkoon Lauri tämän vääryyden videon lopussa.
Kun pikkusisko nukkuu, isosisko siivoaa aamu kahdeksalta hela läävän. Ja niin se narikkalappukin löytyi tyylikkäästi aamulla lompakosta. Perus? Ei kyllä mikään ihmekään, kun katsoo illan mittaan otettua videomateriaalia. Tuostako sitten pitäisi saada aikaan jotain julkaisukelpoista? Voi pojat.
PS! HUOMENNA SISKON KANSSA @ VALTTERIN KIRPPUTORI. NONI! PENKOMAAN SIITÄ!
Tästä lähtien siskon luokse vähän useammin. Peruukkituparit oli succé. Lisää kuvia päistämme tulossa! Be alert.
Kampaaja meni ja taikoi päähäni uuden kesätukan. Aprillia. Nämä ovat niitä kiireettömien aamujen peruukkileikkejä. Tiedättehän. Kun on niin tylsää, ettet keksi muutakaan tekemistä kuin hengailla violetin värinen hattara pääsi päällä ja odottaa että jotain tapahtuisi. Yeah. Eipä siinä, ihan kivaa mulla kuitenkin oli. Kokeilkaa hei ihmeessä tekin!
Kuvassa heilun minä. Pää pilvissä haaveillen, valmiina hyppäämään sinne minne nenä näyttää. Ylioppilaskirjoituksistani on aikaa jo kolme vuotta, eikä päämäärä näy vieläkään horisontissa. Ei edes vilaukselta.
Olen vuosittain keksinyt ainakin yhden ammatin, joksi voisin kouluttautua tällä kertaa ihan oikeasti. Kosmetologi, kampaaja, maskeeraaja, sisustussuunnittelija, floristi, toimittaja. Lista on loputon, mutta jokin pistää jarrut pohjaan. Nimittäin opiskelu. Viimeisimmän yrityksen jälkeen paloin loppuun kahdessa kuukaudessa. Stressasin jatkuvasta työmäärästä ja itkin joka yö itseni uneen, jos sellaista ylipäänsä edes sain. Hain kouluun, koska rakastin kirjoittamista. Lopetin koulun, koska sain migreenin joka kerta edes ajatellessani sitä.
Mietin yhä suurinta syytä opiskelujeni tyssäämiseen. Matka lehtitoimittajaksi oli lyhyt, mutta kivinen. Kysyn usein itseltäni, kadunko lopullista päätöstäni. Yhä uudelleen tulen kuitenkin samaan tulokseen: Päinvastoin. Olen tyytyväinen että sentään yritin. Kokeilemalla sekin selvisi. Puh pah pelistä pois.
Silti sama oravanpyörä jatkuu. Poden huonoa omaatuntoa ajatellessani ahkeria ystäviäni aamusta iltaan kirjastossa, päntäten pelkästään pääsykokeisiin, kun itselläni ei ole pysynyt kirja kädessä enää yläasteen. Siskoni minut hyvin tuntien kysyikin, onko minusta edes siihen? Nyt yhtä kokemusta viisaampana tarkastelen asiaa uudesta näkökulmasta katsottuna. Mitä jos minua ei olekaan luotu nenä kirjassa kiinni istuen? Tekeekö se minusta loppujen lopuksi yhtään sen tyhmempää?
Se tulee, kun on tullakseen. Silti välivaiheet tuntuvat turhauttavilta. Mutta toisaalta ne ovat myös mieltä kypsentäviä.