Kuluneen kuukauden aikana olen kuluttanut ainakin elokuvateattereiden penkkejä jos en muuta. Kaksi ensimmäistä taidepätkien ystäville. Kaksi ja puoli tuntia kestävä runokokonaisuus oli jo ehkä itsellenikin hieman liikaa. Pariisi yöllä oli kaunis, Owenin nenä ei. Saksalainen komedia yllätti erilaisuudellaan. Pariskunnan irtosuhdesekoilut saman miehen kanssa nauratti. Samoin omaperäinen tarina painijoukkueen valmentajasta, jonka kävin katsomassa parhaassa seurassa – itseni kanssa. Forever alone.
kuvat/welövit.