No enkai mä nyt mitään teinipissisjurreja tänään vedä… Enpä! Hirveet kreisibailuöverit ja huomenna muistikuvia illasta nolla. Sounds like a good plan to me. Kerran elämässä sitä vaan 22 vuotta täytetään.
Tein päätöksen yhdessä illassa. Vanhemmat yrittivät jarrutella ja kehottivat miettimään vielä uudelleen. Oletko nyt ihan varma? Olen. Muutto ensiasuntoon ei olisi voinut sattua parempaan ajankohtaan. Ajateltavaa ja järjesteltävää on paljon, lähes liikaa. En silti aio ottaa paineita vaan nauttia tästä fiiliksestä, mistä olen haaveillut jo lähemmäs viisi vuotta. Vaikka parilla haarukalla ei vielä eletä, kutkuttaa takaraivossani se lohduttava (tai lohduton) fakta siitä että olen vihdoin omillani.
Yksityisyys ja itsenäistyminen merkitsee nuorelle naiselle valtavasti. Ei omassa huoneessa voi huutaa kurkku suorana muiden kuulematta jos on paha olla, tai peitellä kyyneliä vanhempien sattuessa koputtamaan (jos edes koputtavat…) ovea. Ei sydänsurujaan aina mielellään jaa oman äitinsä tai isänsä kanssa, varsinkaan jos niitä astelee eteesi vähän liiankin usein. Kotona asuessasi kaikki silti huomataan, tavalla tai toisella. Vanhemmat yrittävät vain suojella lastaan, mutta aikuisena sinä teet silti omat päätöksesi. Neuvoja toki otetaan vastaan, mutta kuka rakkauspäissään luopuu jostain pojankollista vain siksi että se vanhempiesi mielestä olisi sinulle parasta? Sitten pelätään lopulta kyyniseksi muuttumista sydämen särkyessä tarpeeksi monta kertaa. Ei ole siis mikään ihmekään että kyllästyvät, jos ovella miehet juoksevat kuka kirjeineen ja kuka kukkineen. Vaan eivätpähän juokse enää.
Pankissa vanhempi herrasmies toivottaa tervetulleeksi ja onnittelee ensiasuntoni johdosta. Minnekäs päin muutat? Kallioon. En ole ihan varma kuulinko hänen käyttävän uudesta asuinpaikastani nimitystä Suomen synnyinpesä, vai synninpesä. Veikkaan lähes sadan prosentin varmuudella jälkimmäistä. Allekirjoituksia rustaillessa numerot vilisevät silmieni edessä. On kotivakuutusta, takuuvuokraa, sähkösopimusta ja ties mitä muuta välttämätöntä. Jo pankista päästessäni huomaan takataskuni keventyneen siihen malliin että haaveilemani design huonekalut voi unohtaa sen sileän tien. Äkkiä sitä vaan huomaa IKEA:n kelpaavan kummasti kun tarkastelee budjettiaan.
Aikaa muuttoon on ainoastaan viikon verran. Päässäni on mielikuva valmiiksi laitetusta yksiöstä, mutta todellisuus tulee iskemään kuitenkin vasten kasvoja. Mitä sitten? Tästä se lähtee. Istutaan vaikka tyhjällä lattialla juomassa punkkua (ja spriteä.) Olen nyt oman elämäni herra.
Yksi kysymys. Miksi ei ole jo kesä? Sulan jo pelkästä mieltäni tuudittavasta ajatuksesta, että käppäilisin tämän kollaasin kokonaisuus päälläni helteisessä Helsingissä, kun valoa ja lämpöä riittäisi vielä pitkälle iltaan. Läpikuultavat vaatteet, sekä entistäkin paksummat korot ovat viime aikoina syöpyneet mielensyövereihini ilmeisesti jäädäkseen. Tämän pystyn perustelemaan tyhjyyttä ammottavalla pankkitililläni, jonka pohjalla lojuu enää muutama hassu killinki. Miten vielä vanhempien kanssa asuva, töissä käyvä aikuinen nainen pystyy tuhlaamaan kokonaisen kuukausipalkkansa ennen seuraavaa? Helposti. Saanen syyttää tämänkin paketin kokoamisesta kahta naista, jotka vakuuttivat minut kyseisillä asuillaan niin perkileen hyvin, että oli lopulta metsästettävä itsekin vastaavanlainen. Tässä listani jatkoksi taas yksi syy lisää painella viikonlopun viettoon lätäkön toiselle puolen.
Vannoimme aamun sarastaessa sylkivalan. Huomenna uuteen nousuun! Jostain kumman syystä koko lupausta ei enää millään tohdittu edes muistaa seuraavana päivänä. Ensi kerralla täytynee ottaa järeemmät aseet käyttöön – ken uskaltaa verivalan rikkoa?
ps. jotenkin mä arvasin ettei musta ole nettitilausten tekijäksi… boohoo.
Viime perjantaina neljä naista ja punkkulasilliset kohtasivat toisensa. Koska en vieläkään osaa hienostella sitä hapanta kuraa niin kuin pitäisi, blandasin omani spriteen. Illan aikana selvitimme toistemme menneisyydestä yhtä ja toista – sellaisia asioita joita emme välttämättä normaalisti (tässä tapauksessa täysin selvinpäin) uskalla tai halua sanoa ääneen edes parhaimmille ystävillemme. Olen aina ollut sitä mieltä että puhuminen auttaa aina, vaikka aihe olisi kuinka raskas tai kipeä tahansa. En tarkoita sitä että jokaisesta henkilökohtaisesta asiasta pitäisi kuuluttaa ympäriinsä, mutta usein ongelmista puhuminen edes jollekin läheisellesi saa kantamasi taakan kevyemmäksi. On ihmisiä jotka väittävät järkkymättömänä ja itsestään hyvin tietoisena, että menneisyyden tahrat ja elämän kolhut ovat parempi pitää omana tietonaan – paskanmarjat. Jos et päästä ketään pintaasi syvemmälle, on tunne-elämäsi kehittynyt väärään suuntaan.
En muista milloin viimeksi olen tuntenut itseni niin vapaaksi ja omaksi itsekseni. Sain apua ystäviltäni sellaisiin asioihin joiden kanssa olen luullut painivani yksin. Ymmärsin itsestäni myös sellaisia piirteitä, joita olen ainoastaan pitänyt hyvinä, vaikka todellisuudessa ovat olleet usein yhtenä syynä sille, miksi joka ikinen vuosi täytettyäni seitsemäntoista, olen joutunut helposti satutetuksi. Edes pikkutytöstä asti minut tunteneet eivät osanneet kuvitella, miten ystävien seurassa näinkin vahvan luonteen omaava voi olla parisuhteessa täysin toisenlainen. Asiat joita itsestäni kerroin sai toiset hämmästelemään ja kysymään minkä vuoksi. Sen haluaisin itsekin tietää. Olen aina tehnyt kaikkeni jonkun toisen vuoksi, eikä sekään ole koskaan riittänyt. Ystävieni mielestä olen joko tiedostamattani tai hyvin tietoisena valinnut ympärilleni juuri niitä yksilöitä joiden otsassa lukee isoin punasin kirjaimin kusipää. En lähde väittämään etteikö joidenkin kohdalla tämä olisi ollut totta. Silti uhkaan väittää vastaan kertomalla, että suurin syy seisoo tässä. Kuka olisikaan uskonut että liiallinen kiltteys voi olla merkittävä tekijä suhteiden lopahtamiseen? En minä ainakaan. Egoistisia ihmisiä usein halveksitaan, mutta entäpä niitä jotka eivät omaa sitä piirrettä laisinkaan? En ole koskaan pitänyt itseäni parisuhteessa nyhverönä, joka tossun alla tottelee jokaista sanaa kuuliaisesti. Nyt kuitenkin tiedostan vähätelleeni liian kauan jotain hyvin tärkeää – nimittäin itseäni. Tajusin etten ole vuosiin laittanut tikkuakaan ristiin ainoastaan itseni vuoksi, joka on näinkin nuorena jopa huolestuttavaa.
Kolmen viikon kuluttua täytän kaksikymmentäkaksi. Tiedän että elämäni on vielä edessä, mutta tätä samaa menoa huomaan että se on pian jo takana päin. En ole koskaan pitänyt vannomiani uudenvuodenlupauksia, jotka ovat liittyneet lähes poikkeuksetta aina pinnalliseen minään. Käsi ylös joka olisi? Tänä vuonna ajattelin heittää kuperkeikkaa ja tehdä toisin. Helppoa se ei tule olemaan, sillä luonteeni tulee tappelemaan vastaan sen minkä ehtii. Siispä kevään kukkasten ja perhosten sekoittaessani pääni annan teille luvan läimästä minua poskelle, jos toisin käy. Vuonna 2011 lupaan kuunnella ainoastaan yhtä miestä, joka kiteyttää täsmälleen sen mistä olen sisimmissäni aina haaveillut, mutta jonka merkitystä en ole vielä koskaan aikaisemmin ymmärtänyt: